Modernin pelaamisen asosiaalisuudesta

Nimeni on Alf Rehn, ja olen pelaaja. Olen pelannut tietokonepelejä niin kauan kuin muistan, ja erilaisia rahapelejä miltei yhtä kauan. Olen, kauan sitten, kirjoittanut silloisen kolleegani Mikolaj Dymekin kanssa kirjan peliteollisuudesta, ja olen suuren suomalaisen peliyhtiön hallituksessa. Uskoisin täten tietäväni pelaamisesta ainakin vähäsen.

Samalla minun täytyy hyväksyä että pelaaminen on muuttanut muotoaan, radikaalisti, sinä aikana kun olen pelannut. Teknologia on muuttunut, ja maailma on tullut monimutkaisemmaksi. Tämän päivän tietokonepelit ovat parhaimmillaan suuria avoimia maailmoja, ja tämän päivän rahapelaaminen tarjoaa loputtomasti enemmän vaihtelua kuin ne lapseni pelit. Samalla pelaamisen perimmäiset periaatteet ovat ikuisia – kokeilu, toisen maailman luonti, yhteisöllisyys.

Juuri tämä viimeinen, pelaamisen yhteisöllisyys, onkin mietityttänyt minua viime aikoina. Minä kasvoin aikana jolloin meitä pelaajia varoitettiin siitä että jos roikuimme vain tietokoneiden kanssa, meistä tulisi asosiaalisia nörttejä, ja mahdollisesti murhanhimoisia sellaisia. Me emme oikein ymmärtäneet tätä, koska me näimme pelaamisen yhteisöllisyyden kovin vahvana. Me puhuimme peleistä, jaoimme pelejämme, pelasimme yhdessä. Pelit loivat ystävyyssuhteita, ja rakensi meidän yhteisöjämme. Silloinkin kun vanhempamme varoitteli meitä siitä että meistä tulisi yksinäisiä, erakkoja.

Tänään yhä harvempi näkee pelaamisen asosiaalisena. Olemme oppineet että on mahdollista pelata yhdessä, ja että pelaaminen voi luoda merkityksellisiä ihmistenvälisiä suhteita. Tänään moni vanhempi ohjaa lapsiaan pelien ääreen, koska peleistä on tullut aikamme rock’n’roll. Tänään moni ihastelee niitä verkostoja ja yhteyksiä jotka yhdessä pelaaminen voi luoda, oli nämä sitten klaaneja tai joukkueita. Mutta sosiaalisuus ei ole pelkästään yhdessä tekemistä, vaan tässä on myös kysymys siitä miten teemme asioita yhdessä.

Oli aika jolloin sosiaalinen pelaaminen tarkoitti sitä että kerääntyi pelin ympärille, kannustamaan (ja välillä kiusaamaan) toisia pelaajia. Pelin ympäri syntyi oppivia ja opettavia yhteisöjä, jotka pyrkivät yhdessä voittamaan erikoisen vaikeita pelejä, ja jotka voivat keskustella pelistrategioista ja vastaavista kuinka kauan tahansa (ainakin ei-pelaajien mukaan). Tämä yhteisöllisyys oli se syy miksi emme ymmärtäneet kuinka meidän vanhemmat voivat väittää että pelaaminen tekisi yksinäiseksi – me koimme asian aivan päin vastoin.

Mutta ajan kanssa pelaamisen sosiaalisuus on muuttunut. Samanlaista yhteisöllisyyttä esiintyy vieläkin, tietenkin, ja näitä yhteisöjä on nykyään paljon enemmän. Samalla, tosin, pelaamiseen on tullut mukaan aivan toisenlaista sosiaalisuutta, ongelmallisempaa sellaista.

Nykyisessä kielenkäytössä sosiaalinen pelaaminen on pelaamista muiden kanssa, mutta ennen kaikkea niin että nämä muut ovat välineitä joiden kautta pelaaminen tulee helpommaksi tai mielekkäämmäksi. ”Ystävät” voivat auttaa sinua eteenpäin, antaa sinulle lisätienestejä, helpottaa työtäsi. Moni peli on jopa rakennettu niin että jos ei onnistu saamaan apua ystäviltä, ainoa mahdollisuus on ostaa itselleen apuja.

Olen toisaalla ironisoinut siitä että mitä tämä opettaa lapsille on periaatteessa kerjäämistä, sitä että menestyminen peleissä on mahdollista vain jos pystyy kerjäämään joko kavereilta apuja tai vanhemmilta rahaa. Totesin tällöin että omalla tavallaan tämä on varsin tehokas tapa oppia kapitalismin logiikka, sen että lopussa raha ratkaisee enemmän kuin kyky pelata.

Tässä on mukana myös toinen logiikka, yksi joka ei ole sidottu suoraan markkinatalouteen, vaan ehkä ennen kaikkea uuteen individualistiseen yhteiskuntaan. Uusi sosiaalinen pelaaminen opettaa meidät näkemään ystävämme keinoina päästä eteenpäin. Toisin sanoen, ystävistä ja tutuista tulee työkaluja, välineitä joiden kautta saavutamme jotain. Tämä on kaukana yhteisöllisyydestä, ja voisimme jopa sanoa että se on sen vastakohta.

Sosiaalinen pelaaminen voi täten luoda asosiaalisuutta, luomalla kuvan että sosiaalisen kanssakäynnin keskeinen logiikka on omien pisteiden, peukkujen, tasojen keräily. Silloin yhteisöstäkin tulee väline, ja sosiaalisuudesta asosiaalista. Pelaaminen on ollut ja on toiminta jonka kautta opimme paljon. Toivoa saattaa ettei juuri tämä oppi, sosiaalisten suhteiden välineellistäminen, olisi tulevaisuudessa keskeinen osa tätä pelien opettavuutta.

Alf Rehn
organisaation ja johtamisen professori
Åbo Akademi

Kirjoitus on julkaistu 15.10.2013