Pelaava vanhemmuus

On puhdasta harhaa kuvitella että vain lapset ja nuoret pelaavat. Jos katsotaan tilastoja, tyypillisin satunnaisesti pelaava ihminen on kolmekymppinen nainen, tyypillinen aktiivipelaaja parikymppinen mies. Heistä selkeä enemmistö ei ole millään tavoin sosiaalisesti rajoittuneita, outoja tai erilaisia. Nykyisin on aivan normaalia olla aikuinen joka pelaa pelejä – lautapelejä, videopelejä, roolipelejä, kännykkäpelejä.

Tavallaan juuri tässä piilee vanhemmuuden suuri haaste peleissä: koska varsinkin aikuiset pelaavat, suuri osa peleistä tehdään aikuisten käyttöön. En tarkoita pelkkiä ikärajoja ja niiden merkkaamia sisältöjä, vaan myös pelien sisäisiä konsepteja. Tarvitaan riittävää kypsyyttä sekä erottaa fiktiivinen aidosta että ymmärtää miten pelien rakenne toimii. Erityisesti tämä koskee monen pelaajan verkkopelejä, joissa anonyymiys ja etäisyys usein yhdistyvät kilpailuhenkisyyteen.

Omalla kohdallani olen huomannut, että samojen pelien pelaaminen tarjoaa lapsen ja teini-ikäisenkin vanhemmalle erinomaisen väylän keskustella elämän vakavista asioista ja opettaa monia pieniä juttuja niin arjesta kuin maailmastakin. Esimerkiksi Civilization-sarjan kautta minä ja poikani olemme käyneet läpi niin historiaa, etiikkaa kuin politiikkaakin. Välillä yhdessä pelaten, välillä vain pelistä keskustellen  Uskon vahvasti, että se on auttanut häntä sekä kouluopinnoissa että käsittelemään monia sellaisia asioita, jotka hyökkäävät silmille uutisista tai lehtiotsikoista. Myyttien mukaan pelaaminen hämärtää harrastajiensa todellisuudentajua. Minun kokemukseni on täsmälleen päinvastainen: pelaamalla poikani on kehittänyt paljon vahvemman tajun siitä mikä on totta ja mikä ei. Sen myötä on syntynyt myöskin tarkempi kyky käsitellä kerronnallisia eroja esimerkiksi fiktiivisen väkivallan kohdalla – kysymyksiä kuten mikä kuuluu sankaritaruun ja miten se eroaa todellisuudesta.

Tiedän toki, että pelitutkimuksen ammattilaisena olen peleistä varmasti enemmän perillä kuin keskimääräinen vanhempi. Asiaan perehtyminen ei kuitenkaan paljoa vaadi, kunhan on sen luonteinen ihminen että jonkin sortin pelit miellyttävät. Vanhemman on hyvä luoda itselleen ainakin jonkinlainen yleistaju siitä mitä pelejä markkinoilla on ja mistä niissä on kyse. Parhaiten se tapahtuu tutustumalla niihin jonkin verran itse. Silloin on helpompaa hahmottaa mitä lapsen tai nuoren pelaama peli sisältää – ja kuinka paljon aikaa se fiksusti pelattuna vie. Näin on helpompaa katsoa, ettei lapsen koko elämä rajoitu nettiin. Osa peleistä tarjoaa myös hyvän sosiaalisen ympäristön ja oikeita ystävyyksiä, mutta aivan kuten sosiaalisessakin mediassa, niissä on myös riski kiusaamisesta ja haitallisista vaikutteista. Perehtyminen palkitaan, myös kyvyssä sanoa perustellusti “ei”, silloin kun siihen on tarvetta.

En tarkoita että välttämättä pitäisi pelata yhdessä, tai pelata paljon. Samaa peliä voi pelata erillään – eipähän tarvitse lapsen hävetä ettei isä tai äiti ole yhtä taitava. Suosittelen pelaamaan sen verran, että tietää mistä on kyse. Jos peli sattuu kiinnostamaan enemmänkin, niin hyvä, kunhan muistaa asettaa myös itselleen rajat ajankäytössä, aivan kuten lapselleenkin. Tasapaino eri elämänalueiden välillä on oleellista. Se myös tekee pelikokemuksesta mielenkiintoisemman, kun ei voi istua tauotta koneen äärellä.

Vanhemmat, kiinnostukaa siitä mitä lapsenne pelaavat. Älkää ainoastaan valvomismielessä, vaan jotta voitte löytää pelejä jotka voisivat kiinnostaa teitä molempia. Teini-ikäisen kanssa on tunnetusti usein vaikeaa löytää yhteisiä, jaettuja asioita. Pelit muodostavat tässä suuren poikkeuksen. Jo vähäsenkin peliin tutustuttuaan on yksi puheenaihe – lapselle mahdollisesti todella rakas sellainen – lisää.

J. Tuomas Harviainen

Johtava informaatikko

Vantaan kaupunginkirjasto

Kirjoitus julkaistu 10.1.2013