Ikärajoista puhutaan, mutta puhutaanko peleistä?

Taustaa: teen pelejä työkseni ja pelaan paljon väkivaltaisia, vain aikuisille tarkoitettuja pelejä. Vastustan kaiken sorttista sensuuria.

Iän karttuessa olen alkanut olla herkempi median viesteille ja asenteille. Varsinkin realistisen näköinen, yksioikoisen oikeistopolitiikan leimaama sotilasväkivalta peleissä on alkanut häiritä – en vain pidä siitä enää, erityisesti sen tarjoileman maailmankuvan vuoksi. Tämä on tietysti se kaikkein suosituin pelityyppi tänä päivänä, lippulaivana Call Of Duty.

Olen ollut lapsesta asti sitä mieltä, että ikärajoille on olemassa hyvät syyt. En nuorempana ollut useinkaan samaa mieltä varsinaisista ikärajoista, enkä koe että olisin mitenkään kärsinyt siitä, että katsoin K16 -elokuvia paria vuotta nuorempana. Olen kasvanut useampi pelisukupolvi sitten (80-luvulla), jolloin pelit eivät olleet läheskään näin realistisia ja immersiivisiä. Mutta vanhempieni ansiosta ymmärsin syyt ikärajojen takana hyvin.

En kuitenkaan pidä ikärajoista sen vuoksi, että yhteiskuntana emme käsittele niitä oikein. Niiden pitäisi olla ohjeita vanhemmille, jotka auttavat seuraamaan lasten kuluttamaa mediaa, eikä suinkaan sensuuria, jonka lapset haluavat kiertää. Niitä käytetään tekosyynä olla seuraamatta, mitä peleissä tai elokuvissa oikeastaan tapahtuu. Kun joku on jo kerran todennut, että pelissä on huumeita ja väkivaltaa ja se on kielletty alle 16-vuotiailta, vanhemman ei tarvitse itse ottaa selvää.

Vaikka lapsuuteni pelit olivat yksinkertaisen näköisiä ja väkivalta lähinnä viitteellistä, äitini pakotti ajattelemaan pelien käsittelemiä aiheita oikeasti. Hän kyseenalaisti pelihahmojen motiivit ja teot ja kysyi minulta, saako näin tehdä ja miksi teen niin. Ymmärsimme kyllä kaikki, että se oli “vain peliä”, mutta äitini avulla ymmärsin myös kontekstin ja sen suhteen oikeaan maailmaan. Kuvaruudun symboleista tuli oikeita asioita.

En koskaan varsinaisesti pelannut vanhempieni kanssa, mutta he kyllä seurasivat, mitä pelasin. Olin yllättynyt parikymmentä vuotta myöhemmin, kun minulle selvisi että vanhempani muistivat edelleen lapsuuteni pelejä nimeltä ja mitä niissä tehtiin. Uskon että nimenomaan tämä aito kiinnostus lapsen harrastukseen on pitänyt minut terveellä pohjalla.

Minulla ei ole lapsia, enkä teeskentele tietäväni kuinka heitä pitäisi kasvattaa. Mutta tämän yhden asian uskon tietäväni hyvin ja haluan välittää kaikille vanhemmille: ostakaa lapsillenne mitä haluatte, mutta puhukaa peleistä heidän kanssaan ja seuratkaa pelaamista, että tiedätte mitä niissä tapahtuu. Kuvaruudulla tapahtuvat asiat saa ja pitää kyseenalaistaa. Peleissä on ihan liian usein sellainen asetelma, että pelaajan oletetaan tekevän asioita, joita ei voi mitenkään haastaa pelin sisällä. Silloin lapselle (ja vanhemmallekin) nousee herkästi kysymyksiä, jotka voivat sitten jäädä vaivaamaan. Peleissä konteksti on usein rivien välissä ja sittenkin hyvin kyseenalainen, eikä ole mikään ihme ettei lapsi osaa tulkita sitä oikein.

Ikärajoista on turha puhua: ne ovat hyvä olla olemassa. Mutta syistä niiden takana olisi syytä puhua ihan jokaisessa perheessä.

Joonas Laakso
tuottaja
Bugbear Entertainment

Kirjoitus on julkaistu 30.7.2012