Himopelaamista käytännössä

Pelitaito.fi -sivustolla on aiheestakin kirjoiteltu paljon vastuullisesta pelaamisesta ja siitä, mitä se käytännössä on. Tähän mennessä äänessä ovat olleet lähinnä muiden alojen ammattilaiset, jotka ovat ottaneet kantaa pelaamiseen, pelitutkimukseen, median kuvaan pelaamisesta ja erilaisiin ilmiöihin itse pelaamisen ympärillä.

Kun mietin blogini aihetta minulle selvisi varsin nopeasti, että haluaisin kertoa oman tarinani ja sitä kautta raottaa mystisyyden verhoa tehopelaajien ja pelaamisen kohtuullisuudesta huolehtivien välillä. Kuten edellisissäkin blogeissa on usein todettu, aina pelaajien todellisuus ei vastaa muun yhteiskunnan ennakkoluuloja, ja kumpikin osapuoli tuntuu puhuvan täysin eri asiasta. Tärkeintä mielestäni olisikin, että pelaamisen ympärillä pyörivät myytit ja huhut saataisiin murrettua yhdessä, ja asioista voitaisiin puhua niiden omilla nimillä.

Edustan siis Pelitaito.fin kohderymistä sitä laajinta, eli kansan syviä pelaajarivejä. Olen pelannut, kuten oikeastaan kaikki minun kanssani saman ikäiset pelaavat ihmiset, lapsesta saakka. Nyt ikää on kertynyt 24 vuoden verran. Noin viisi vuotta sitten aloitin pelaamaan paljon otsikoissakin ollutta World of Warcraftia ystävieni kanssa. Noin kolme vuotta sitten liityin suomalaiseen Paragon-kiltaan, joka on onnistunut saavuttamaan pelissä maailman parhaan killan tittelin ja pitämään sitä hallussaan yli kaksi vuotta viime talveen saakka. WoWia pelaa maailmanlaajuisesti noin 9 miljoonaa ihmistä, ja maailman parhaimman joukkueen tittelistä kilpailee tuhansia kiltoja.

Tiivistin tämän tekstin ydinkysymykseksi seuraavaa: mitä nämä ”maailman paras” -tittelit ja killassa pelaaminen sitten tarkoittavat käytännön arjessa, ja miten se vaikuttaa ihmisen elämään? Olen käyttänyt yli viisi vuotta pelaten World of Warcraftia kehittyäkseni tälle tasolle jolla olen nyt, ja päästäkseni pelaamaan huipputason tiimissä. Tiimillämme on ollut sponsoreita, ja vaikkei heidän rahoillansa vielä voinut ihan elämistä kustantaa, tiimimme jäsenet pääsivät nauttimaan monista sponsoreiden tuomista eduista, kuten ilmaisista välineistä ja esiintymisistä pelitapahtumissa ulkomailla. Koko tiimimme pelasikin vakavasti ja puoliammattimaisesti, tavoitteena maailman parhaan titteli.

Ulospäin pelaamiseni on kuitenkin näyttänyt siltä samalta kuin kaikkien muidenkin: istun koneen ääressä joskus kymmeniäkin tunteja viikossa näennäisesti passiivisen näköisenä. Pelissä kilpaillaan muita kiltoja vastaan noin puolen vuoden välein, ja näinä aikoina koko noin 30 hengen tiimimme lukittautuu huoneisiinsa roskaruokien kera ja pelaa päivittäin niin kauan, että tavoitteemme on saavutettu. Joskus kilpailujakso on kestänyt jopa kaksi kuukautta.

Tulevaan kilpailujaksoon valmistaudutaan seuraavalla tavalla: kun kilpailupäivä on tiedossa, kaikkien oletetaan ottavan noin viikon verran lomaa koulusta tai töistään jotta saamme ensimmäisen, kisan kannalta kriittisimmän viikon verran pelata rauhassa ja keskittyä ainoastaan ryhmämme suoritukseen. Kisa alkaa yleensä keskiviikkoaamuna, ja porukkamme alkaa päivystämään noin yhdentoista aikaan josko palvelimille pääsisi jo kirjautumaan sisään. Tiimimme Team Speak-kanavan, eli voice chatin täyttää innostunut odotus ja ihmiset vitsailevat keskenään. Kun palvelimet aukeavat, alkaa armoton pelaaminen. Koko päivän kestävään maratooniin on valmistauduttu valmisruoalla tai tekemällä ruokaa etukäteen jääkaappiin. Koneen vieressä odottaa juotavaa ja pientä naposteltavaa. Noin kuuden tunnin kohdalla pidämme ensimmäisen ruokatauon, ja jatkamme pitkälle yöhön. Pahimmillaan olemme pelanneet ”putkeen” toissakesänä 16 tuntia. Kello 4 aamuyöllä oli kaikille selvää, että nyt ei auta muu kuin antaa periksi ja tulla takaisin virkistyneenä seuraavana aamuna. Pelaajamme siis puskevat itsensä äärimilleen, mutta monen vuoden pelisessioista on opittu ihmisruumiin rajat: keskittyminen pysyy parhaimmillaan kaksi ensimmäistä tuntia pelaamisen aloittamisen jälkeen, alle 45 minuutin ruokatauoista ei ole paljoa apua keskittymiskyvyn palauttamisen kannalta. Ruokailua ei saa unohtaa, ja hurjaa vuorokausirytmiä kannattaa pitää päällä enintään muutaman päivän verran. Jos joustaisimme joistain näistä perusasioista, ryhmämme suorituskyky laskisi merkittävästi suhteessa käytettyyn aikaan.

Ensimmäisen rankan peliviikon jälkeen osa tiimimme palaa normaaliin päiväjärjestykseen sillä erolla, että kaikki vapaa-aika koulun / töitten jälkeen menee pelaamiseen. Tätä pelaamista sitten jatketaan siihen saakka, että olemme saavuttaneet tavoitteemme pelissä, ja olemme toivottavasti voittaneet kisan. Kun kisa päättyy, palaa tiimimme niin sanottuun normaaliin päiväjärjestykseen, joka tarkoittaa kaksi tuntia viikossa pelaamista.

Kertoessani ihmisille että pelaan World of Warcraftia lähes kaikki ihmettelevät, miten minulla riittää aika siihen. Mielestäni peli ei ole koskaan vienyt normaalia harrastusta enempää aikaa, ja yleensä yritän selittää ajankäyttöämme ihmettelijöille urheiluvertauksella. Ammattitasolle pyrkivä jalkapallonpelaaja käy treeneissä noin viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Normaalina aikana me pelaamme kaksi tuntia viikossa. Kisojen aikaan jalkapalloilija käyttää tunteja toiseen kaupunkiin tai jopa maahan matkustamiseen, harjoittelee siellä ja myös kilpailee turnauksessa. Sitten hän palaa kotiin, lepää ehkä hieman ja jatkaa harjoittelua. Apuna hänellä on valmentaja, joka suunnittelee aikataulun, varmistaa tehokkaan ajankäytön ja huolehtii parhaisiin tuloksiin pääsemisestä.

Kukaan ei väitä jalkapalloilijaa hulluksi, häiriintyneeksi tai elämänsä hukkaan heittäväksi. Hän vain käyttää aikaansa siihen, mistä hän pitää ja missä hän uskoo voivansa kehittyä. Rankkojen kisamatkojen jälkeen on aikaa levätä ja suunnitella seuraavaa koitosta. Samoista asioista on kyse myös elektronisessa urheilussa: me pelaamme pelejä joista välitämme, ja suunnittelemme jopa hurjilta kuulostavat pelisessiomme huolellisesti etukäteen niin, että saamme niistä mahdollisimman paljon irti. Hyvin pärjäävät tiimit ovat itseasiassa erittäin kurinalaisia kilpailutilanteissa, ja tiimin johto ohjaa pelitahtia ja pitää huolta ryhmän jaksamisesta.

Ammattimainen pelaaminen onkin siis itse asiassa tarkkaan mietittyä puuhaa, jonka tarkoitus on mahdollistaa huippusuoritus. Vanha toteamus ”liika on liikaa” pitääkin paikkansa asiassa kuin asiassa, mutta omalla toiminnallaan liikapelaamisen rajaa voi välttää kaikentasoisessa pelaamisessa. Pelaamisen kuuluisi olla hauskaa ajanvietettä, jotain mihin voi uppoutua ja mistä voi nauttia. Pelaamista on kuitenkin vaikea ymmärtää katsomalla vierestä pelkkiä pelitunteja – välillä meille on aiheellista (ja kohtuullista) istua nokka kiinni monitorissa useitakin päiviä putkeen.

Raakel ”xenophics” Hämäläinen
Paragon

 

Kirjoitus on julkaistu 10.9.2012