Dunning-Kruger-efekti eli miksi itsevarmuus maksaa rahapeleissä

Noin kymmenen vuotta sitten rahoitin opintojani hoitamalla blackjack- ja rulettipöytiä anniskeluravintoloiden paksussa tupakansavussa. Joku oli hiljattain keksinyt, miten pokeripeli kannattaa kuvata, jotta siitä saa kiinnostavaa televisioviihdettä ja nettipokeri alkoi yhdistää kasvavaa joukkoa eri maanosista tämän harrastuksen äärelle. Pokeribuumi koettiin pian Suomessakin. Kaikki ravintolanuoruuttaan elävät pokeriharrastajat halusivat tulla kertomaan pelinhoitajalle tarinoitaan korttisankaruudesta. Joka ilta sain kuulla jonkin tarinan pokerista, lähes yhtä varmasti kuin pestä hiukset työvuoron jälkeen.

”Tää ei oikeestaan ees ole mun peli,” kertoi eräskin nuori mies hävittyään rahansa blackjackiin,”pokeri on pelien kuningas, Texas Hold’em.” Taas näitä, ajattelin siivotessani kortit pöydältä. Asiakas jatkoi: ”Oon ajatellut lopettaa duunin ja ryhtyä ammattilaiseksi.” Kiinnostuin hiukan, ehkä tämä on oikeasti tyyppi, joka osaa pelatakin. Olin ymmärtänyt, että Suomessa pelin taso oli parhaillaan korkea, myös kansainvälisesti. Jotkut oikeasti elättivät itsensä sillä. Voisin oppia ymmärtämään pokeria ja sen ympärille kasvanutta ilmiötä sisäpiiriläisen avulla.

”Oon oikeesti hyvä. Voitin baarin turnauksen viime viikolla ja oon lukenut kirjan,” asiakas jatkoi ja ymmärsin, että kyse on ihan perusjannusta. En silloin vielä tiennyt Texas Hold’em-pokerista kuin vähän, mutta ymmärsin sen verran, että pärjätäkseen siinä ammattilaisena tarvittiin pidempi oppimäärä kuin yksi kirja ja paikallisturnauksen voitto.

Kyseinen kaveri saattoi olla oikeasti hyväkin. Ehkä hänellä olisi jopa aihetta näyttää pitkää nenää pokerivoittojensa takaa blogia naputtelevalle ylimieliselle menneiden muistelijalle. Silti tavattuani hänen kaltaisiaan useamman noina vuosina, vahva veikkaukseni on, että kyse oli Dunning-Kruger-efektistä.

Dunning-Kruger-efekti, eli ylivertaisuusvinouma, on psykologinen ilmiö, jossa ihminen arvioi oman osaamisensa todellista paremmaksi. Kun tietotaito jossakin, vaikkapa pokerissa, on kehittymätön, ei näe mitä ei osaa – tai mitä muut osaavat paremmin. Vasta pelissä kehittyessään oppii näkemään omat sokeat pisteensä, ymmärtää mitä taitoa muilla on ja itsellä ei. Ennen kuin todella ymmärtää miten peli toimii, sitä vain luulee osaavansa.

Dunning-Kruger-efektin kääntöpuoli on se, että asiansa todella osaavat, arvioivat usein osaamisensa todellista heikommaksi, koska ymmärtävät mitä kaikkea eivät osaa. Vaikka nöyryys ei ole ensimmäinen ominaisuus, joka pokeriammattilaisen imagoon liitetään, vaatii pelissä menestyminen aimo annoksen nöyryyttä.  Matkalla huipulle on kyettävä nöyrtymään erilaisten tappioiden edessä, opittava virheistään ja nähtävä, missä vastustaja oli parempi. Oman taidon yliarviointi ei auta eteenpäin.

Sanni Nuutinen