mikko_merilainen2

Huonoja uutisia kasvattajille

Viime viikkoina pelit ovat jälleen nousseet näkyviin mediassa. Kansallisen pelipäivän mukanaan tuoman asiallisen pelikeskustelun häilähdyksen jälkeen palstatilaa ovat saaneet perinteisemmät äänet.

”Myös niin kutsutut Call of Duty -pelit, jotka on tehty niin taitavasti, että veri näyttää valuvan pelikoneesta pöydälle, ovat vahingollisia.”

Lainaus on pikavauhtia surullisenkuuluisaksi nousseesta Nurmijärven uutisten vanhempainiltakuvauksesta.

”Pelit pahasta lapselle” otsikoi puolestaan sanomalehti Ilkka. Jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen paheksuu alaikäisiltä kiellettyä GTA V –peliä, ja pitää digitaalista maailmaa ja pelejä suurimpana syynä lasten aggressiivisuuteen.

Samaan aikaan tutkimustulokset toki sanovat toista. Valitettavasti tutkimustulokset – etenkään sellaiset tylsät, joissa ei paljastu mitään dramaattista – eivät usein kiinnosta ihmisiä läheskään yhtä paljon kuin huolinäkökulma. Pelko myy.

Lähtökohtaisesti voisi kuvitella, että meille pelien parissa pyöriville valistajille kauhu-uutisointi olisi mannaa. Todellisuus on päinvastainen. Jokainen puutteellisesti taustoitettu kirjoitus vaikeuttaa omalta osaltaan meidän työtämme. Samalla, kun pyrimme siivoamaan pelien ympäriltä mystiikkaa ja turhaa pelkoa, saattaa uutisointi pahimmassa tapauksessa kaataa sitä vähintään samaa vauhtia takaisin. Haluan uskoa, että kyse ei ole aina tarkoitushakuisuudesta, vaan myös tiedon puutteella on osansa. Ammattilaisten hurjatkin lausunnot on helppo niellä pureskelematta, jos taustatiedoissa on aukkoja. Vaikeiden ongelmatapausten kanssa työskentelevän psykiatrin näkemys pelaamisesta on varmasti erilainen kuin esimerkiksi pelikerhoa vetävän nuorisotyöntekijän. Vaikka molemmat olisivat omalla tontillaan oikeassa, kumman tahansa näkemyksen uutisoiminen yksiselitteisenä totuutena vääristää aiheesta käytävää keskustelua.

Kun peliuutisoinnista puuttuu riittävä asiantuntevuus, jälki on usein arveluttavaa. Aikuisille tarkoitetuista peleistä on helppo irrottaa kontekstistaan kaikenlaisia järkyttäviä esimerkkejä – jossain pelissä tapetaan lapsi, toisessa taas kidutetaan viatonta. Konteksti on kuitenkin kaikki kaikessa: jos oma tieto perustuu kuulopuheisiin, Tuntematon sotilas on helppo kuvailla tappamista ja rasismia glorifioivaksi väkivaltaviihteeksi, jossa poltetaan ihmisiä elävältä, puhkotaan näiden silmiä ja tapetaan ulkomaalaisia.

Ilmapiirin kiristyessä asiallinen keskustelu vaikeutuu: kauhistellaan K18-pelien sisältöjä ja niiden vaikutusta lapsiin, ja unohdetaan vanhemman kasvatuksellinen vastuu suojella lapsiaan alaikäisiltä kielletyltä aineistolta. Jos 10-vuotias saa painajaisia pelattuaan aikuiselle tarkoitettua peliä, huomio ja paheksunta suunnataan peliin sen sijaan, että pohdittaisiin miksi alaikäinen on moisen materiaalin äärellä. Kauhistellaan ”pelikoneesta valuvaa verta” sen sijaan, että otettaisiin selvää onko ihmeellisessä väitteessä mitään perää.

Riskeiltä ei saa sulkea silmiään. Lapsen jatkuva, suodattamaton median – olivat kyseessä sitten pelit, elokuvat tai iltapäivälehdet – kuluttaminen ilman vanhemman huomiota ja ohjausta ei varmasti ole tämän kehitykselle hyväksi. Siksi on oltava tarkkana ja eroteltava oikeat riskit ja huolenaiheet arvolatautuneesta moraalipaniikista. Hutkiminen ilman tutkimista johtaa harvoin hyviin tuloksiin.

Pelit ovat helppo maalitaulu kauhun lietsonnalle. Ne ovat nykyasussaan melko tuore kulttuurimuoto, ja sen takia niihin on helppo liittää paniikkia ja väärää tietoa.  Yksinkertaiset vastaukset ovat aina tervetulleita vaikeisiin kysymyksiin. Lapsen tai nuoren pahoinvoinnista on helpompi syyttää pelejä ja ”tätä digimaailmaa” kuin poissaolevia tai lastensa touhuista kiinnostumattomia vanhempia. Siitä saa parempia otsikoitakin. Samalla huomio kuitenkin harhautuu väärille urille, kun peleistä luodaan mielikuva hallitsemattomana, kaikki kasvatuskeinot nujertavana ja lapset tuhoavana pahana. Samalla viedään vanhemmilta usko ja velvollisuus omaan kasvatusosaamiseen, ja jäljelle jätetään pakkokeinot: virtojen katkaisu, täyskiellot ja lapsilukot.

Pohdin pitkään miten tämän viimeisen ajatuksen muotoilisin, mutta päädyin lopulta sanomaan sen suoraan: vanhemmat, pelikasvatuksesta ei voi vuonna 2013 enää laistaa. Oikea ratkaisu ei ole piuhojen irti vetäminen tai pakkovieroitus, eikä paluuta myyttisiin vanhoihin hyviin aikoihin ole. Sen sijaan on mahdollisuus olla läsnä, keskustella ja kasvattaa lapset ja nuoret uusiin, ihan hyviin aikoihin parhaansa mukaan, huomioiden niin pelaamisen kuin muutkin tämän ajan ilmiöt. Jos tämän mahdollisuuden jättää käyttämättä, vikaa on turha hakea ruudun tuolta puolen.

Mikko Meriläinen
projektiasiantuntija
Pelitaito-projekti

 

Kirjoitus on julkaistu 20.11.2013

Jätä kommentti