Pelimyytinmurtajat: Pelikasvatus

Pelikasvatus on suhteellisen uusi termi, joka ei ole varmasti vielä monellekaan tuttu. Ei siis liene ihme, että se aiheuttaa hämmennystä ja herättää kysymyksiä: Mistä koulusta niitä virallisia pelikasvattajia valmistuu? Miten niillä peleillä oikein kasvatetaan? Pitääkö Xboxilla kasvattaa eri tavalla kuin iPadilla? Entä mihin koko pelikasvatusta oikein tarvitaan?

 

“Pitää olla hyvä pelaamaan, että voi olla pelikasvattaja”

Yksi hyvä keino pelikasvatukseen on yhdessä kasvatettavan kanssa pelaaminen, mutta pelikasvatusta tehdäkseen ei tarvitse välttämättä koskaan edes hipaista peliohjaimia. Yksinkertaisimmillaan pelikasvatus on tavallista kasvatustyötä, jonka aiheena ovat pelit ja pelaaminen. Siis keskusteluja, sääntöjä, neuvottelua, raivareiden sietämistä ja esimerkin näyttämistä, siis jokapäiväistä arkista kasvatustoimintaa.

Pelikasvatus ei ole pelaamaan opettelemista. Pelikasvatuksella pyritään siihen, että lapsi oppisi tulkitsemaan pelien viestejä, arvioimaan niitä kriittisesti ja ymmärtämään ja arvioimaan pelaamisen roolia niin yhteiskunnassa kuin omassakin elämässä. Pelikasvatukseen kuuluu paitsi lasten ja nuorten suojeleminen (haitalliselta sisällöltä ja liialliselta pelaamiselta) säännöin ja rajoittein, myös kasvatettavan mediataitojen lisääminen. Ihannetilanteessa lapsi kasvaessaan oppii itse valikoimaan sopivaa mediasisältöä ja arvioimaan sitä kriittisesti, sekä käyttäytymään pelissä ja muussa mediassa fiksusti ja turvallisesti.

Pelit ja pelaaminen on suhteellisen uusi ilmiö näin laajana ja huolestuttaa monia vanhempia. Koska pelaajat itse ovat luonnollisesti kärkkäitä puolustamaan harrastustaan, pelikasvatuksen on tärkeä lähteä faktapohjalta, ilman myyttejä ja uskomuksia. Pelikasvattajan täytyy siis olla valmis ottamaan selvää peleistä ja pelaamisesta ennakkoluulottomasti ja kohdella peliharrastajia kunnioittavasti. Auttaa luomaan positiivista ilmapiiriä jos pelikasvattaja on myös itse valmis tarttumaan peliohjaimiin ja kokeilemaan pelejä myös itse, mutta mikään huippupelaaja pelikasvattajan ei tarvitse olla.

pelimyytinmurtajat_pelikasvatusmyytit“Jos lapsi ei pelaa, pelikasvatusta ei tarvita”

Lapsella on oikeus saada kasvatusta, joka valmistaa häntä toimimaan yhteiskunnassa ja pärjäämään myöhemmin omillaan (YK:n Lasten oikeuksien sopimus). Digipelaaminen on osa nykyajan kulttuuria, yhteiskuntaa ja erityisesti osa lasten ja nuorten kulttuuria. 75% suomalaisista 10-75 –vuotiaista pelaa ainakin joskus digipelejä, 10-20-vuotiaista puolet pelaa jopa päivittäin (Mäyrä, Karvinen, Ermi, 2016). Vaikka kotona ei olisi pelilaitteita, lapsi saattaa päätyä pelaamaan kavereiden luona kyläillessään, nuorisotyön menetelmänä, kirjastossa tai koulussa osana opetusta. Digipelaamisessa on kyse niin isosta ilmiöstä, ettei sitä saa kasvatuksessa ohittaa.

Vaikka lapsi ei juuri nyt harrasta pelaamista, tilastojen valossa on todennäköistä, että hän joskus tulee harrastamaan digipelejä jossain muodossa. Ei välttämättä varsinaisesti aktiivisena peliharrastuksena, mutta ehkä bussia odotellessa, synttärijuhlien ohjelmanumerona tai vaikka videobloggaajan pelivideoita katsomalla. Tunnetusti niin sanottu tynnyrissä kasvattaminen ei ole hyvä idea etenkään sellaisten ilmiöiden kohdalla, joista voi olla myös haittoja. On hyödyllistä osata hallita omaa ajankäyttöään, oli harrastus sitten digipeli tai ei. Pelikasvatus ja sen ylätermi mediakasvatus tuovat nykymaailmassa pärjäämisen kannalta tärkeitä oppeja, kuten mediakriittisyyttä ja arjen hallinnan taitoja. Näistä on hyötyä, vaikkei koskaan pelaamista alkaisikaan harrastaa. Myös kirjallisuuden tulkintaa opetetaan myös heille, joita kirjat eivät kiinnosta ja maalausta joutuu kokeilemaan, vaikkei Picassoksi pyrkisikään. Vaikkei olisi erityisen kiinnostunut pelaamisesta, on yleissivistystä tietää joitain perusasioita digipelaamisesta ja pelikulttuurista, sillä pelaavilta ystäviltä ja pelikulttuurin ilmiöiltä on mahdotonta välttyä.

”Kahden tunnin ruutuaika sopii säännöksi kaikille lapsille”

Monelle tuttu kahden tunnin ruutuaikasuositus on alkujaan lähtöisin Amerikan lastenlääkäriyhdistyksen AAP:n mediankäyttösuosituksista vuodelta 2013 (AAP Policy statement, mainittu jo v. 2001), joissa muiden ohjeiden muassa kehotettiin lastenlääkäreitä suosittelemaan perheille lasten ruutuajan rajaamista 1-2 tuntiin. Tosiasiassa suosituksessa oli paljon muutakin, kuten kehotus sijoittaa tv ja pelilaitteet kodin yhteisiin tiloihin lastenhuoneen sijaan, lasten kuluttaman median sisällön huomioimista ja hyvän mediankäytön mallien näyttämistä. Mediassa kuitenkin lähinnä tuo helppo kahden tunnin sääntö nostettiin otsikoihin ja se jäi elämään yksittäisenä “totuutena”. Väite oli siis myytti jo syntyessään, sillä edes AAP ei sitä tarkoittanut universaaliksi kaikenikäisten ohjenuoraksi, saatika, että pelkkä ruutuajan rajoittaminen olisi riittävä toimenpide kasvatuksessa median suhteen.

AAP on monelle vahva auktoriteetti kasvatusasioissa ja siksi onkin tärkeää, että suositukset perustuvat ajantasaiselle tieteelliselle tutkimukselle ja että suosituksia päivitetään jatkuvasti. AAP onkin julkaisemassa uudet suositukset tänä syksynä, ja ennakkotietojen perusteella tarkka ruutuaika taitaa olla jäämässä suosituksista kokonaan pois (Brown, Shifrin, Hill, 2016). Uusissa suosituksissa keskitytään enemmän mediankäytön laatuun kuin määrään ja tunnustetaan myös esimerkiksi digipelien kautta tavattujen ystävien tärkeys.

Moni asiantuntija siis pitää mediankäyttöaikaa kriittisempänä median sisältöjä ja sitä miten mediaa käytetään niin ulkomailla kuin koti-Suomessakin (ks. esim. Jaana Wessmanin blogi; Tommi Tossavaisen haastattelu Ylen Aamu-tv:ssä; Mikko Meriläisen haastattelu). On eri asia pelata tuntitolkulla putkeen jotta unohtaisi vanhempien kanssa tulleen riidan, kuin lanittaa kavereiden kanssa yhteistyötä vaativaa peliä taktikoita hioen ja toisiaan kannustaen. Kasvattajien täytyy tietysti edelleen olla kärryillä myös siitä, kuinka paljon aikaa pelaamiseen ja muun median kuluttamiseen menee, mutta ehdottomasti tärkeämpää on tietää, mitä pelataan, miten pelataan ja miltä se pelaajasta tuntuu. Kasvatus, myös pelikasvatus on moninainen, muuntuva prosessi, jossa ei yksinkertaisilla ja helpoilla minuuttimäärä-säännöillä pärjätä.

“Pelikasvatuksessa tärkeintä on asettaa rajat!

Pelikasvatus on tietysti myös niitä kuuluisia rajoja ja rakkautta, mutta erityisesti kasvatusta. Kaikki kasvatus ei ole eikä voikaan aina olla suunnitelmallista, mutta jokaisen tulisi ajoittain miettiä, minkälainen kasvattaja on ja mihin pyrkii. Kasvatuksen tavoitteiden pitäisi määrittää minkälaista kasvatuskeinoja käytetään. Rajat ja rajoitukset ovat osa kasvatusta, mutta ne yksin eivät riitä, jos esimerkiksi halutaan kasvattaa itsenäiseen elämään kykeneviä, aktiivisia ja aloitteellisia yhteiskunnan jäseniä. Itsenäisyyttä, aloitteellisuutta ja aktiivisuutta täytyy ihan aktiivisesti opettaa. (Pelikasvattajan käsikirja, 10-13)

Ikärajoilla ja säännöillä suojataan lapselle tila, jossa pelaamisen käytäntöjä ja hallintaa voidaan turvallisesti ja haitattomasti harjoitella. Pelkät rajat eivät kuitenkaan riitä, sillä viimeistään täysi-ikäistyessään ja kotoa pois muuttaessaan itse kukin joutuu ottamaan vastuun itsestään — myös pelaamisen suhteen. Harva oppii terveellisiä ruokatottumuksiakaan pelkästään lempiherkkujaan syömällä, ja sama pätee myös pelikasvatukseen. Rajat luovat siis turvallisen tilan opetella ja harjoitella, jotta pärjäisi sitten kun ulkopuolisten asettamat rajat hiljalleen venyvät ja lopulta hälvenevät.

Pelikasvatus vaatii kasvattajilta tietoista, suunnitelmallista ja pitkäjänteistä kasvatustoimintaa: keskusteluja pelien hyvistä ja huonoista puolista, sääntöjen syiden opettamista, pelikokemusten yhteistä pohdiskelua ja paljon kärsivällisyyttä. Pelikasvatuksen tavoitteena on lapsi, josta kasvaa fiksuja päätöksiä tekevä, pelaamisensa hallitseva ja pelisisältöjä kriittisesti tarkastelemaan kykenevä aikuinen. (Lue lisää Pelitaidon Pelikasvatus-sivulta)

 

Nuppu Soanjärvi
Pelit puheeksi -projektityöntekijä

 

Hyödyllisiä nettisivuja

www.pelikasvatus.fi – Pelikasvattajien verkoston tekemä Pelikasvattajan käsikirja on paras aloituspaikka pelikasvatuksesta kiinnostuneelle. Kirja on ladattavissa ilmaiseksi PDF-versiona sekä suomeksi että englanniksi.

 

Lähteitä

Brown, A., Shifrin, D. L., & Hill, D. L. (2015). Beyond ‘turn it off’: How to advise families on media use. AAP News, 36(10), 54-54. http://preschool.uen.org/docs/AAPNews-2015-Brown-54.pdf

Lasten oikeuksien sopimus https://unicef.studio.crasman.fi/pub/public/pdf/LOS_A5fi.pdf

Meriläinen, M. 2015. Pelikasvatuksen perusteet -diasarja. Folkhälsanin Smart på nätet -seminaariluento. http://www.slideshare.net/mvmerilainen/smart-p-ntet-1132015 

Mäyrä, F., Karvinen, J., & Ermi, L. (2016). Pelaajabarometri 2015 Lajityyppien suosio. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/99003/978-952-03-0153-8.pdf?sequence=1

Jätä kommentti