Pelimyytinmurtajat: Peliriippuvuus

Digipelaamiseen liitettävään peliriippuvuuteen törmää terminä jatkuvasti arjessa, eikä olekaan ihme, että erityisesti lasten ja nuorten pelaamiseen liittyy paljon huolta ja kysymyksiä juuri peliriippuvuuden osalta. Erityisesti pelaajana ja pelaajan kasvattajana onkin toki hyvä tietää, millaisia riskejä pelaamiseen voi liittyä. Jotta pelikasvatus olisi kuitenkin vaikuttavaa, on meidän tiedettävä myös, mitkä väitteistä ovat totta ja mitkä myyttien ylläpitämiä harhakäsityksiä.

 

”Ongelmallinen pelaaminen on riippuvuutta”

Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä ongelmallinen käytös on aito, olemassa oleva ilmiö, josta kärsii pieni osa pelaajista. Ongelmaan liittyy oireina mm. toimintakyvyn lasku, jatkuva velvollisuuksien laiminlyönti, nukkumisen ja syömisen väliin jääminen, muun elämänpiirin kaventuminen, tunneimpulsiivisuus ja pelaamiseen liittyvät riippuvuusoireet. Riippuvuusoireet taas ennustavat mm. heikompaa koulumenestystä, keskittymisen vaikeuksia, verenpaineen, verensokerin ja kolesteroliarvojen kohoamista ja univaikeuksia. (Gentile 2009; Turel et al. 2016)

On kuitenkin harhaanjohtavaa todeta, että kyse olisi yksinomaan ja selkeästi riippuvuudesta. Termiä onkin kritisoitu merkittäväksi mm. siksi, että ei ole voitu saumattomasti osoittaa, että pelaamiseen itseensä liittyisi riippuvuutta aiheuttavia piirteitä: kritiikin mukaan hallitsematon tai liiallinen pelaaminen johtuu todennäköisemmin heikoista ajanhallintakyvyistä, pakopelaamisesta tai muista taustatekijöistä. Monet riippuvuutta osoittamaan pyrkivät tutkimukset eivät myöskään ole käyttäneet lääketieteellistä mittaria riippuvuuden osoittamiseksi, vaan riippuvuutena nähdyt löydökset ovat liittyneet enemmän pelaajien innostuneisuuteen ja uppoutuneisuuteen. (Wood 2008)

Digipeliriippuvuutta ei lääketieteellisesti vielä tunnistetakaan omaksi riippuvuudekseen, toisin kuin esimerkiksi siihen usein sekoitettu rahapeliriippuvuus. Digipeliriippuvuus ei toistaiseksi esiinny esimerkiksi American Psychiatric Associationin tautiluokituksissa. On hyvin mahdollista, että riippuvuuskäytös onkin yksi osa isompaa ongelmakonaisuutta, eikä pelkän riippuuvuuden hoito voi siksi olla kokonaisvaltaisena ratkaisuna tilanteeseen. Vaihtoehtoiseksi termiksi peliriippuvuudelle onkin viime aikoina esitetty mm. pelihäiriötä, jolloin ongelma vertautuu muihin normaalin toiminnan häiriötiloihin, kuten syömis- ja unihäiriöön.

”Riippuvuus on yleistä”

Digipeleihin liittyvät vakavat ongelmat eivät ole erityisen yleisiä. Toisin kuin rahapelaamisen kohdalla, ei digitaaliseen pelaamiseen liittyvästä riippuvuuskäyttäytymisestä ole vielä riittävästi väestötasoista tutkimusta. Ongelmallisen pelaamisen määrä on kuitenkin arvioitu tutkimuksesta ja tutkimusmetodista riippuen muutaman prosentin (n. 1-10%) luokkaan pelkistä pelaajista laskettuna. (Griffiths et al. 2012) Ongelmallisen pelaamisen esiintyvyys vertautuu näin väestötasolla suurinpiirtein samoissa luvuissa pyöriviin arvioihin muista psykologisista ongelmista, kuten skitsofreniasta ja syömishäiriöstä.

Riski on hyvä pitää mielessä, mutta tärkeää on muistaa, että huomattavasti vakavia ongelmia yleisempää on kärsiä lievemmistä pelihaitoista. Näitä ovat sinivalon aiheuttama unen häiriintyminen, unenpuutteen aiheuttama impulssikontrollin heikkeneminen (ja sen myötä käytösongelmat), ergonomian aiheuttama niskakipu ja liikkumattomuuden aiheuttama kunnon heikentyminen. (Hale et al, 2015; Parent et al, 2015; Exelmans et al, 2015; Turel et al, 2016) Psykologisia haittoja voi seurata peleihin kiinnittyen myös ikätasolle sopimattomalle pelisisällölle altistumisesta. Näihin seikkoihin puuttumalla voidaan usein ehkäistä suurempien ongelmien syntymistä kokonaan.

Kotikeinoin vältettävät haitat tulee myös puheen tasolla erotella selkeästi klinikkatasoista hoitoa vaativasta ongelmallisesta pelaamisesta. Huolimatta siitä, että esimerkiksi mediassa riippuvuus-sanaa viljellään hyvinkin kevyesti minkä tahansa pelihaitan kohdalla, on totuus hyvin usein toinen. Termin välttämisen syiksi pitäisi riittää se, että ongelman määrittely riippuvuudeksi ei useassa tapauksessa tuo sille asianmukaista ratkaisua, ja se, että termi on itsessään raskaasti leimaava. Mikäli haluaa tukea pelaamista harrastavaa nuorta, onkin syytä välttää tilannetta, jossa pelaamista aktiivisesti harrastava lähtökohtaisesti nähdään peliriippuvaisena ja hänen harrastuksensa pelkästään haitallisena.

”Paljon pelaava on riippuvainen”

Vaikka nuori tuntuisi olevan pelaamassa aina, ei pelkästään se ole syy huoleen. On hyvin vaikea sanoa, millaiset riskitekijät vaikuttajat ongelmallisen pelaamisen syntymekanismeihin ja mitkä vain esiintyvät sen kanssa samanaikaisesti. Yksinään paljolla pelaamisella ei ole kuitenkaan pystytty osoittamaan olevan yhteyksiä ongelmallisen pelaamisen syntyyn. (Parkes et al. 2013; Gentile 2009) On täysin eri asia olla uppoutunut ja innostunut uudesta pelistä kuin pelata ilottomasti ja pakonomaisesti, kuten riippuvuuskäytökselle tyypillistä. Usein erityisesti lapsilla ja nuorilla uusi peli voi aiheuttaa ahmimisilmiötä, jolloin pelistä ei haluta irrottautua lainkaan. Samanlainen “positiivisen koukuttumisen” ilmiö toistuu kuitenkin esimerkiksi kirjojen kanssa, mikä on täysin luonnollista, eikä vielä kerro kulutettavan median ongelmallisuudesta mitään.

Koukuttavat pelit eivät ole automaattisesti pahaksi, sillä positiivinen koukuttavuus on osa toimivan pelin suunnittelua. Monesta pelistä on myös vaikea irtautua yhtäkkiä samoista syistä, vaikkapa kesken matsin, mikä voi aiheuttaa kotona tarpeettomia konfliktitilanteita. Jos muu arki ja velvollisuudet kuitenkin hoituvat, ei paljosta pelaamisesta ole sinänsä lapselle tai nuorelle mitään haittaa. Muun muassa siksi tuntimääritteisen ruutuajan asettaminen pelaamiselle ei ole lähtökohtaisesti hyvä idea pelihaittojen ehkäisyssä. Taukojen pitäminen ja myöhään illasta pelaamisen välttäminen ja esimerkiksi yöpelaamisen kieltäminen on toki erityisesti terveydellisistä syistä kannatettavaa.

”Riippuvuus paranee, kun pelit ottaa pois”

Pelaamiseen liittyvien ongelmien hoitotoimenpiteitä vaikeuttaa tällä hetkellä puutteellinen tietomme ilmiöstä ja sen synnystä. Voidaan kuitenkin todeta, että usein ongelmallinen pelaaminen ei ole ainut yksilön ongelma, vaan linkittyy muihin ongelmiin, kuten masennukseen, koulukiusaamiseen, perheen keskinäisiin konflikteihin ja muihin taustatekijöihin, jolloin ongelman kohtaaminen on aina laajempi selvitettävä vyyhti. Usein riippuvuuskäyttäytymisenä näyttäytyvä pelaaminen voikin olla pakopelaamista — siis mielihyvän etsimistä pelien maailmasta silloin, kun arkitodellisuus tarjoaa enimmäkseen mielipahaa. (ks. esim. Whang, Lee, Chang 2003) Ei ole syytä väheksyä niitä onnistumisen ja hyväksynnän tunteita, joita pelaamisen tai oman peliporukan ryhmäytymisen kautta saavutetaan ja joita henkilön voi olla muuten elämässään vaikea kokea. Jos siis tällaisessa tilanteessa esimerkiksi ahdistuksen lievittämiseen käytetty pelaaminen poistetaan lapsen tai nuoren elämästä, saavutetaan sillä hyvin epätodennäköisesti positiivisia tuloksia.

Pelien poisottamista paastomaisesti voidaan toki harjoittaa kotikasvatuksessa, mikäli vanhempi kokee, että tilanne sitä vaatii, mutta syyt pelaamisen — kuten myös pelien poisoton — takana tulisi aina huomioida. Pelien poisoton ei tulisi esimerkiksi perustua vain sille, että lapsen tai nuoren pelaaminen ärsyttää vanhempaa tai että vanhempi toivoisi lapsensa tekevän pelaamisen sijaan jotakin “kehittävämpää”. Parhaiten ongelmia ratkaistaankin kodin ennaltaehkäisevän työn kautta: keskittymällä lapsen tai nuoren oman pelaamisen hallinnan opetteluun. Pelaamiselle olisi erinomaista asettaa kotona kohtuulliset rajat, minkä lisäksi vanhemman olisi hyvä tutustua pelaamiseen ilmiönä sekä niihin peleihin, joita hänen lapsensa aktiivisesti kuluttaa. On tärkeää muistaa myös, että peleihin liittyvän kasvatuksen kautta voidaan lapselle jo hyvin varhain opettaa vastuunkantoa, oman arjen tasapainotusta ja esimerkiksi järkevää rahankäyttöä. Pelien pitäminen poissa lapsen tai nuoren elämästä kokonaan ei näitä tapoja harjoita.

 

Aino Harvola
Pelitaidon koulutussuunnittelija

 

Hyödyllisiä linkkejä

Digipeliriippuvuus – siis mikä? Haastattelussa Jaana Wessman
Peliriippuvuuden puurot ja vellit

 

Lähteet

Exelmans, Liese & Van Den Bulck, Jan. Sleep quality is negatively related to video gaming volume in adults. Journal of Sleep Research. Volume 24, Issue 2, April 2015.

Gentile, Douglas. Pathological Video-Game Use Among Youth Ages 8 to 18. Psychological Science. May 2009 vol. 20.

Griffiths, Mark D., Kuss, Daria J., & King, Daniel L. Video Game Addiction: Past, Present and Future. Current Psychiatry Reviews 2012, 8.

Hale, Lauren & Stanford, Guan. Screen time and sleep among school-aged children and adolescents: a systematic literature review. Sleep Med Rev. 2015 June;21.

Parent, Justin & Sanders, Wesley. Youth Screen Time and Behavioral Health Problems: The Role of Sleep Duration and Disturbances. Journal of Developmental & Behavioral Pediatrics. November 2015.

Parkes, Alison, Sweeting, Helen, Wright, Daniel & Henderson, Marion. Do television and electronic games predict children’s psychosocial adjustment? Longitudinal research using the UK Millennium Cohort Study. Archives of Disease in Childhood 98(5). March 2013.

Turel, Ofir, Romashkin, Anna & Morrion, Katherine M. Health Outcomes of Information System Use Lifestyles among Adolescents: Videogame Addiction, Sleep Curtailment and Cardio-Metabolic Deficiencies. PLoS ONE 11(5). 2013.

Whang, Leo Sang-Min, Lee, Sujin & Chang, Geunyoung. Internet over-users’ psychological profiles: a behavior sampling analysis on Internet addictio. Cyberpsychology & Behaviour. Volume 6, Number 2, 2003.

Wood, Richard T.A. Problems with the Concept of Video Game “Addiction”: Some Case Study Examples. International Journal of Mental Health and Addiction 6(2). April 200.

Jätä kommentti